Meidän katti

Se tuli meille yli kaksikymmentä vuotta sitten evakkoon muutamaksi päiväksi. Sen kotiin oli saatu uusi kissa, jonka kanssa välit eivät olleet kunnossa. Pelkkää rähinöintiä. "OK. Mutta todellakin vain muutamaksi päiväksi", sanoin pojilleni, jotka silloin olivat koululaisia ja tietenkin asuivat kotona. Nyt he olivat puuhaamassa kissalle turvakotia.

Pojat mankuivat, eikö kissa saisi jäädä. EI! En ollut erityisemmin pitänyt kissoista. Mutta kaunis se oli ja sopi minun värimaailmaani. Siinä oli juuri samoja sävyjä kuin meidän pianossa. Sanoin sille, että jos se lupaa istua kiltisti pianotuolilla ja olla rämpyttämättä, se saa jäädä. Se lupasi. Siitä tuli "sisustuskissa".

Pojat ovat muuttaneet kotoa, mutta kissa ei. Se on jo vanhus. Kuulee huonosti, liikkuu hitaammin, nukkuu paljon, syö vähän. Se on onnellisimmillaan maatessaan vatsani päällä, kun loikoilen sohvalla. Se on päättänyt olla minun kissani. Hereillä ollessaan se on aina siellä, missä minäkin. Se on kesyttänyt minut.